Syksy saapuu jälleen Suomeen.
Jälleen on ollut aikaa nukkua aamuisin pitkään, pieni peikonpoikanen kainalossa tuhisten.
Aikaa nauttia auringosta silloin kun se suostuu paistaamaan.
Aikaa kävellä metsässä peikonpoikaset mukana, rauhassa ihmettelemässä kuinka luonto painuu talvilevolle ja antaa vielä viimeisiään meille.
Aikaa nauraa pienen puolivuotiaan höpinöille.
Aikaa ihmetellä kuinka isompi on jo oppinut paljon.
Aikaa kääriytyä iltaisin peiton alle sohvalle kynttilän valoon ihmettelemään maailma kulkua ja haaveilemaan tulevista matkoista.
Aikaa avata taas kone ja miettiä mitä sitä onkaan viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt.
Kun sitä vielä oppisi nauttimaan niistä jokaisesta hetkestä mitä saa,
jokainen hetki on meille tärkeä ja ainut laatuinen.
Itse huomaan liian usein eläväni kiireen ja stressin keskellä.
Koska pitää tehdä.. ja miksi pitäisi...?
Minullahan on nyt aikaa ja minun aikani on tässä ja nyt.
Mietin pitkään jatkanko vanhaa blogia, vai laitanko uuden.
Toisaalta en tiedä vieläkään kumpi olisi oikea ratkaisu, Vanhassa on paljon muistoja minulle ja mitä ihanempia ruokareseptejä vuosien varrelta. Toisaalta, miksi en päivittäsi niitä ajan kanssa tänne koittaisi edes kerrankin tehdä jotain ajan kanssa hieman siisitimmäksi ja oikeassti juuri oman näköiseksi. Kirjoitan tätä itselle ja pojilleni. Haluasin tästä mukavan muiston josta voisin myöhemmin katsella mitä sitä Keijukaisille ja peikonpoikasille onkaan kuulunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti